Kello tikittää murhaavasti eteenpäin lyöntien kaikuen melkein tyhjässä kodissani. Ajattelin nukahtaa ja unohtaa hetkeksi todellisuuden. Mutta ajatukseni eivät jätä minua rauhaan. Sisälläni kaivertaa ontto katkeruus. Asia joka ilmenee usein keskellä yötä kun aivot siirtyvät kysymyksen "mitä jos?" kohdalle. Mitä jos mitään ei olisi tapahtunut. Mitä jos olisin ollut viisaampi. Mitä jos minä en olisikaan ollut minä vaan entinen vanha ystäväni jonka asiat nykyään ovat paremmalla kannalla. Mitä jos olisin saanut kaikki samat asiat ja ollut yhtä onnekas kuin hän.
Saattaisin olla jotain suurenmoista tällä hetkellä. Tai sitten palannut pisteestä a pisteeseen b vain muutaman kierto reitin kautta.
"Mitä jos?" kysymys on yksi maailman turhimpia asioita. Koska mikään menneisyydestä ei voi muuttua. Minä en voi palata takaisin ajassa vain sulkemalla silmiäni ja kuvittelemalla kellon viisareiden kääntyvän tikittämään taaksepäin (mitä tein tosi paljon lapsena). Hassua myöskin menneisyydessä on että asiat ovat enää vain muistoja meidän päämme sisällä. Ja jokainen niistä pikku hiljaa nakertuu pois. Mieli ei edes muista kaikkia asioita oikein vaan alkaa itse keksimään uusia yksityiskohtia unohtamiensa tilalle. Joten miksi minä kello 1.07 yöllä mietin katkeran suloisia kysymyksiä?
Pian jo 2 viikkoa on kulunut viimeisestä postauksestani ja olen kohdannut uuden pahimman viholliseni. Rakkaan Neiti Arjen. Päiväni koostuvat usein hyvin samanlaisista tapahtuma ketjuista. Aamulla juon kahvin ja selaan ihmeellistä internettiä. Sitten lähden hoitamaan asioita. Kolmelta kierrän vaatekauppoja unelmoiden nykymuodista mitä ennen inhosin koko sieluani myöten. Viideltä olen kotona. Kuudelta aukaisen telkkarin. Seitsemältä itken yksinäisyyttäni. Kahdeltatoista yritän pitkittää nukkumaan menoa koska inhoan nukkua yksin. Kahdelta olen nukkumassa. Ja jälleen seuraava päivä voi alkaa!
Pitkällä aikavälillä nautittuna alkaa puuduttamaan aivoja. Mutten pysty tekemään mitään rajoja rikkovaa. Koska nuo pirun aikataulut tuovat minulle edes hitusen turvaa silloin kun tulee maailman surkein päivä ja tuntuu vaikelta edes hengittää. Tiedän silloin mitä minun pitää tehdä ja kuin automaationa astun askeleen eteenpäin.
Yksinäisyys on ihmiskunnan pahin ongelma. Hetken aikaa onnistut uskottelemaan itsellesi että kaikki on hyvin etkä muka tarvitse ketään muuta. Sitten tulee mahtava uutinen ja mietit että haluat kertoa sen...muttei ole ketään kuka kuuntelisi. Joten alat nauramaan kovempaa kotonasi jotten itse huomaa ettei vieressäsi istu ketään. Perustat blogin että tunnet kuuluvasi edes jonnekkin. Uskottelet päivä toisensa jälkeen ettet oikeasti tarvitse ketään. Mutta ihmiset ovat lauma eläimiä. Ja vaikka se on minulle vaikea myöntää niin se on aivan totta. Joskus iltaisin kun en jaksa enää seurata valtamediaa tai katsoa netflixiä mietin että miksi minulle ei ole omaa paikkaa tässä valtavassa maailmassa. Ihmisiä on miljardeja mutta en ole siltikään onnistunut löytämään yhden yhtä samanlaista ihmistä kuin minä. Mikä siis minussa on vikana?
Mutta uskon vahvasti että eräänä sateisena päivän olen kävelemässä bussipysäkille ja tuuli tempaisee sateenvarjoni. Juoksen sen perään ja juuri kun olen saamassa siitä otteen törmään toiseen henkilöön. Ja tuo hetki on se kun löydän jonkun samanlaisen ihmisen kuin minä. Maailma vain antaa minun vielä odottaa.
Katsottujen jaksojen määrä: 34
Ulkona vietetty aika: yhtä vähän kuin aina ennenkin
Sosiaalinen elämä: kahvikupin mittainen
Mieliala: väsynyt
Saattaisin olla jotain suurenmoista tällä hetkellä. Tai sitten palannut pisteestä a pisteeseen b vain muutaman kierto reitin kautta.
"Mitä jos?" kysymys on yksi maailman turhimpia asioita. Koska mikään menneisyydestä ei voi muuttua. Minä en voi palata takaisin ajassa vain sulkemalla silmiäni ja kuvittelemalla kellon viisareiden kääntyvän tikittämään taaksepäin (mitä tein tosi paljon lapsena). Hassua myöskin menneisyydessä on että asiat ovat enää vain muistoja meidän päämme sisällä. Ja jokainen niistä pikku hiljaa nakertuu pois. Mieli ei edes muista kaikkia asioita oikein vaan alkaa itse keksimään uusia yksityiskohtia unohtamiensa tilalle. Joten miksi minä kello 1.07 yöllä mietin katkeran suloisia kysymyksiä?
Pian jo 2 viikkoa on kulunut viimeisestä postauksestani ja olen kohdannut uuden pahimman viholliseni. Rakkaan Neiti Arjen. Päiväni koostuvat usein hyvin samanlaisista tapahtuma ketjuista. Aamulla juon kahvin ja selaan ihmeellistä internettiä. Sitten lähden hoitamaan asioita. Kolmelta kierrän vaatekauppoja unelmoiden nykymuodista mitä ennen inhosin koko sieluani myöten. Viideltä olen kotona. Kuudelta aukaisen telkkarin. Seitsemältä itken yksinäisyyttäni. Kahdeltatoista yritän pitkittää nukkumaan menoa koska inhoan nukkua yksin. Kahdelta olen nukkumassa. Ja jälleen seuraava päivä voi alkaa!
Pitkällä aikavälillä nautittuna alkaa puuduttamaan aivoja. Mutten pysty tekemään mitään rajoja rikkovaa. Koska nuo pirun aikataulut tuovat minulle edes hitusen turvaa silloin kun tulee maailman surkein päivä ja tuntuu vaikelta edes hengittää. Tiedän silloin mitä minun pitää tehdä ja kuin automaationa astun askeleen eteenpäin.
Yksinäisyys on ihmiskunnan pahin ongelma. Hetken aikaa onnistut uskottelemaan itsellesi että kaikki on hyvin etkä muka tarvitse ketään muuta. Sitten tulee mahtava uutinen ja mietit että haluat kertoa sen...muttei ole ketään kuka kuuntelisi. Joten alat nauramaan kovempaa kotonasi jotten itse huomaa ettei vieressäsi istu ketään. Perustat blogin että tunnet kuuluvasi edes jonnekkin. Uskottelet päivä toisensa jälkeen ettet oikeasti tarvitse ketään. Mutta ihmiset ovat lauma eläimiä. Ja vaikka se on minulle vaikea myöntää niin se on aivan totta. Joskus iltaisin kun en jaksa enää seurata valtamediaa tai katsoa netflixiä mietin että miksi minulle ei ole omaa paikkaa tässä valtavassa maailmassa. Ihmisiä on miljardeja mutta en ole siltikään onnistunut löytämään yhden yhtä samanlaista ihmistä kuin minä. Mikä siis minussa on vikana?
Mutta uskon vahvasti että eräänä sateisena päivän olen kävelemässä bussipysäkille ja tuuli tempaisee sateenvarjoni. Juoksen sen perään ja juuri kun olen saamassa siitä otteen törmään toiseen henkilöön. Ja tuo hetki on se kun löydän jonkun samanlaisen ihmisen kuin minä. Maailma vain antaa minun vielä odottaa.
Katsottujen jaksojen määrä: 34
Ulkona vietetty aika: yhtä vähän kuin aina ennenkin
Sosiaalinen elämä: kahvikupin mittainen
Mieliala: väsynyt
Yksinäisyys on kyllä tosi ikävää. Koen itsekin välillä yksinäisyyttä ja se ei ole kyllä mukavaa :/
VastaaPoista