Joskus sitä toivoisi että voisi vain sulkea silmänsä. Kuvitella maailman kauneimman maiseman. Ja astua kuvitelmiensa läpi ja tuntea aurinko joka paistaisi aina yhtä kirkkaana. Vallaantua tuhansien kukkien tuoksusta. Kävellä tuon kaiken läpi ja ... toivoisin että voisin nähdä sinut kaiken tuon keskellä. Olisin onnellisempi kuin mitä olen ollut moniin kuukausiin. Että voisin juosta luoksesi ja halata sinua tiukasti. Mutta kuvitelmat. Ovat aina kuvitelmia. Todellisuus. Sen inha vire joka lausuessa saa vaistomaisesti sulkemaan silmänsä ja toivomaan että kaikki voisi muuttua. Mutta todellisuus on se hetki kun avaat silmäsi ja huomaat että vieressäsi ei ole sitä ihmistä jota maailmassa eniten rakastit. Ensimmäinen kyynel valvottuina öinä jolloin katsot sänkysi toista puolta jossa ei ole kuin kylmä kohouma kertoen että joskus siinä oli joku. Ei ole ketään joka nappaisi sinut syliin ja jonka kanssa istuisit laiturilla katsomassa auringon laskua veteen. Ei ketään joka saisi sinut tuntemaan